Edellisessä jaksossa kerrattiin sujuvasti useimpien nisäkäslajien uros teinien olevan sotkuisia perusäreitä jäkättäjiä, jotka syövät paljon ja mielellään. Teineissä on myös toinen, usein vaiettu puoli, jossa jonkinnäköisellä lapsenuskolla katsotaan maailmaa kantilta, mihin täysikasvuinen ei enää kykyne.
Kun ihmisteini uhoaa ja kehuu olevansa kulmakunnan kovin pukki ja kaikilla muillakin saroilla täysin voittamaton, totuus on aina aivan totaalisen toinen. Totuudessa tuskin on eroa, kun puhutaan poneista tai koirista. Aapokin on suuri ja mahtava. Se komentaa Ronjaa, mielestään ohjaa varmalla kädellä palveluskuntaansa, mutta totuus tässäkin, on jotain ihan muuta. Aapon ensimmäinen maastolenkki oli tästä loistava osoitus.
Aapo tykkää liikkua. Kuolaimia odotetaan suu auki ja lenkille on rauhallisen kiirehtivä hoppu. Paitsi, että mennään kahdestaan ja tarhan turvaverkko tyhmine ronjineen on pakko jättää kotiin. Mutta tosimiehet menee töihin. Tulta päin. Tarmokkaasti tampaten Aapo taapersi tielle ja rohkeana jätkänä huuteli vasta 100m päästä kotio, että tooosi hyvin menee. Mitä pidemmälle mentiin, sitä reippaamin poika käveli tai ravasi, mutta yhtä reipaasti koveni äänikin. Kun poninsyöjä-rehupaalit ja teurastaja-kuormalavakasat oli turvallisesti peloteltu pysymään aloillaan, saattoi hetkeksi huokaista, että pystyi taas jatkamaan ujoa huhuilua suureen ääneen. Mutta Aapo meni. Kertaakaan se ei yrittänyt kääntyä kotiin. Minun ei tarvinnut valita ohjausta tai jarrua. Sain ihan riitelemättä molemmat. Aikuinen, hevonen tai ihminen, on herkempi tekemään stressitilanteessa päätöksen itsenäisesti. Varsinkin jos paikka on vieras, tilanne uusi ja niin sanottua maailman kansalaisen kokemusta ei ole. Teini luottaa. Ainakin tiukassa paikassa.Niissä on vähän vielä lapsenuskoa jäljellä. Toki hysteeria on sitten erikseen. Kyllähän jokainen aikuinen tietää millaisen joukkopaniikin lauma teinejä pystyy loitsimaan. Ja nopeasti.
Ehkä hieman helpomman ihmiseen tukeutumisen lisäksi Aapolla, kuten muillakin teineillä on kyky olla yllättyneen onnellinen kun se on oppinut uutta. Se oliko se uuden oppiminen tällä kertaa hyvä vai huono asia on merkityksetöntä. Aapo oppi kääntämään pepun karsinassa toiseen suuntaan. Siis suomeksi väistämään. Työntävän käden paine pienenee kerta kerralta ja Aapo kuuntelee korvat tikkana taikasanaa "käänny". Iloinen alahuulen hömpötys ja kokovartalo täpinä kertoo miten kovaa iso pyörä pyörii ja toinen on silmin nähden tyytyväinen suureen suoritukseen. Teinien ilo on usein pienestä kiinni. Uuden oppiminen ja ympäristön tarkastelu ihan eri asenteella opettaa minullekin nöyryyttä. Toivon koko ajan että mulle kertyisi niin paljon järkeä, etten koskaan pilaa tuota oppimisen ja kokemisen iloa ja oppisin ajan myötä itsekin katsomaan maailmaa hetkittäin Aapon vinkkelistä.
Oppiminen ja luottamus ovat vinkeä yhtälö. Olen kuullut vuotiaasta varsasta, joka myytiin opettamattomana ajohevoseksi. Uusi omistaja sitten hetken päästä utelemaan, että eikö muka ole valjaissa ollut? Epäili miehen kaupassa häntä huijanneen ja pelkäsi varsan olevan "pilattu" huonolla kokemuksella. Myyjä vannoi ja vakuutti, että emänsä vieressä on kävellyt kun tamma valjaissa ollut, mutta ei silaa edes seljässä ole varsa kantanut. No sillä sitten asia selvä, mutta myyjää jäi yliviisas varsa vaivaamaan ja alkoi lapsenlapsiltaan kyselemään, että oletteko mitä sen kanssa salaa tehneet. Kakarat tietysti heti kieltämään, ettei mitään oltu tehty, mutta kyllähän se totuus sieltä sitten pulpahti. Valjaista ja naruista oli valjastus tehty ja irtoaisat maitokärreihin laitettu. Isoin mukula talutti. Kiltti oli varsa ollut koko ajan. Kun eivät opettajat osanneet jännittää ja varsa ei arvannut moista uutta oppia epäillä, niin lopputuloksena varsa oli vetänyt kolmea kakaraa maitokärryssä ympäri laidunta kaiken kesää. Hyvä hevonen siitä kuulemma tuli. Helppo ja hötkyilemätön. Eniten sillä sitten vanhempana ajoin minun isä. Varsan osti ukki. Tapahtuma aika noin kymmenen vuotta ennen minun syntymää.
Olen päättänyt ohjata, opettaa ja luotsata poniteinini tolkun hevoseksi rauhassa. Kurissa kasvaa, ettei kunniatta kuole, mutta kasvaa omaa tahtiaan. Tämä yltiöpositiivinen paatostus loppuu taas jonkun päivän päästä kun tupsukorva seisoo mun varpailla uusilla hokeillaan ja väittää "että en perkele tänään käänny" Kun sitten varpaissa alkaa veri kiertää ja päässä vitutus nousemaan, koetan muistella tätä ohjaamisen kaunista ajatusta ja olla mielessäni pilkkomatta ponia pakasteeseen. Kaveri kyseli jaksamiseen ja mielennostatukseen keijupölyä tänään tuolla facessa. Jos jollain olisi varapäreitä pistää, niin ilolla otetaan vastaan. Takaan että tulee tarpeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti