Valkia joulu - savea kintereeseen asti

Meillä on pari päivää vielä semmoinen etelän talvi. Tai lähinnä etelän pirun pitkäksi venynyt syksy. Keskilämpötila vuorokaudessa on 3-5 plus asteen tuntumassa. Vettä sataa parhaimmillaan viikon putkeen ja sitä tulee tolkuttoman paljon. Kaikki ojat on vettä väärällään, mettään voi mennä, mutta ei ilman saappaita. Pelloille ei juurikaan ole asiaa. Siellä saa tarpoa kohta kaulaansa myöten savessa. Tämä keli alkaa kauniistikin sanottuna vituttaa. Ja tämmöinen keli oli meidän joululomalla.

Veivasin tolkuttoman työputken tuohon joulun alle ja tästä johtuen lupasin itselleni liikuttaa lastani ja hevosia niin paljon kuin kelit ja päivänvalo antaa myöden. Pakkasta toivottiin pukilta ihan viimeiseen asti, mutta ilmeisen turhaan. Pukki oli kai vieläkin vihainen kun avasin ne joululahja satulan ja valjaat pari viikkoa etuajassa. Toi hän sentään minulle Kyran kirjan ja Lena Furbergin pyyhkeen. Mona oli kiltimpi kun sai harjapakin, turvaliivi, uuden ridatakin, kisapaidan ja mitä kaikkea muuta. Mutta vaikka meillä on varusteet olisi tosiaan kiva päästä niitä testaamaan... jep sataa ja pimeää kuin tontun perseessä. Hiekkatarhakin upottaa. Vittu

Päätin että vien lapsen maastoon. Riskaabelia? kyllä. Mona on ratsastanut vain kentällä ja joitain kertoja talutuksessa maastossa. Hänellä on taipumus, kahdeksan vuotiaan tapaan, saada rempseitä kohtauksia kun joku ei suju. Jännitys purkautuu papatuksen ja kiljumisen välimuotona ja jos alkaa oikeesti pelottaa niin poruhan siinä pääsee. Mietin varmaan kolme yötä, että saanko mukulan ymmärtämään mitä siellä voi tehdä ja mitä ei. Mitä Ronja tekee kun edessä on lavia tie ja kyydissä lähes kädetön tappi, joka lähinnä hidastaa, mutta ei pysäytä.

 Sitten koko yhtälö... pameja stressistä tarvitseva äiti 4-vuotialla hönttääjällä joka "pelkää" "hevossyöjäheinäpaaleja" naapurin fasaanitarhaa, vihreitä postilaatikoita, kiepeille kerättyä laidunlankaa tolpannokassa ja lorisevia ojia, 8-vuotias ihmistaimi, jota jänskättää, höpötyttää, joka ei muista koko aikaa kumpi on oikea tahi vasen tai että tien reuna on tien reuna. Ja Ronja. Shetlannin poni jotka tiettävästi kuoriutuu munista ja tiputtavat salamitten sarvensa ja siivensä heti syntymän jälkeen, jotta voivat uskottavasti esittää olevansa hellyttäviä pako/laumaeläimiä, mutta välillä hetkittäin vilaus aidosta luonteesta paljastuu... Alla kuva vapaana elävien setikoitten päiväkodista. Emät ovat jättäneet varsat nukkumaan keskenään saalistuksen ajaksi:

Kaikesta huolimatta me lähdettiin. Ensimmäinen reissu oli oikein hyvä. Mona uskoi kiltisti kaiken mitä sanottiin. Autoja tavattiin reissussa tasan nolla ja pikkuratsukko toimi tosi hienosti. Suurin osa reissusta oli Ronjalle täysin uutta maastoa. Isoja ojia hän katsoi hieman pitkään, mutta muuten pikkutyypit kipittivät kiltisti minun ja Aapon perässä. Se mitä en muistanut kunnolla ohjeistaa oli ratsukoitten välinen etäisyys. Ronjaa ei kiinnostanut pätkääkään jos Aapo ehti tassutella kauemmaksi. Mona taas ei uskaltanut ravata ilman lupaa saati käyntiä menevän perään. Sain ehkä sata kertaa sanoa, että pysy lähellä. Niistä kerroista seuraava oli sitten sarjassamme "nyt prk pidä se kaksi mittaa väliä tai jäätte tänne" meni perille... Ronjasta maastossa oli kivaa. Se oli reipas ja utelias. Ronja ihmetteli Aapon touhuja kupoli vinossa ja puolen tunnin jälkeen se oli varma, että varsa on vajaa. Yhden metsäpolun alussa Ronja kiilasi keulaan turhautuvasti tuhisten. Epäilen vapaan käännöksen menevän suunnilleen näin  " voi vittu kakara kun menee koko päivä tähän sinun silittelyyn. Kun mennään niin mennään. Mitä siellä muka on? ei mitään. Käytä nenääsi urpo tai usko mitä sanotaan. Ei kukaan voi olla tommoinen jänishousu!!" Samalla tuhisevalla vakavuudella Ronja veti sen kolmen kilsan pätkän. Aapo oli ihmeissään kun toi vaan menee ja vielä minun edellä. Aapon olisi tehnyt mieli ihmetellä useampaakin asiaa, mutta ei selkeästi kehdannut. Ronja katsoi sitä välillä juurikin ilmeellä " jääppä siihen taivastelemaan velliperse niin saat olla iltaan asti, minä en venaa" No tiellä tultaessa vaihdettiin taas Aapo edelle ja Ronja taakse. Tultiin kotiin päin ja ilta pimeni vauhdilla. Takana kuului tasainen kipsutus ja nonstoppina höpöttävä tyttö. Mentiin kevyttä ravia ja sitten Aapo totesi naapurin vanhan isännän olevan sotajalalla, etsien paksuja poneja päivällispöytään. Ravista nelipistejarrutus ja ja surkea vauhtinen käännös oikealle pois pahasta roskia vievästä metsästäjästä. Eestinpoika vaan oli vähän hidas. Takaa tuli kevyttä kenttä töpsötystä Ronja jonka mielestä perseily tällä tavoin 350m ennen kotia oli täysin käsittämätöntä. Ronja veti korvat niskaan ja ilmoitti hampailla että nyt varsa menee. Ja varsa meni. Kävellen ja miettien mutta meni. Aapo oli selkeästi ihan paskana. Mamma nappasi raipalla ja komensi pohkeella ja vielä sanoikin pahasti. Mona karjahti spontaanisti että Aapo nyt loppuu ja sitten tulee Ronja ja puree. Varsan elämä on välillä syvältä :(

Juteltiin hetki naapurin kanssa ja ihmettelin kun puheli Monalle, että siinä on tyttö pistänyt tamman töihin ja kuivattahan huolella. Laita olkea ensin loimen alle ja muista vaihtaa kuivaa päälle ennen kuin menet nukkumaan. No naapuri on tehnyt omilla hevosilla töitä siitä asti kun osasi kävellä ja nyt lähempänä 80v tietää varmasti enemmän kuin meidän perhe yhteensä. silti ihmettelin että mitä hän nyt tommoisia kovan työn jälkeisiä ohjeita muksulle antaa, mutta kotiin päästyä selvisi miksi. Ronja oli aivan täysin hiessä. Siperiaan tarkoitettu talviturkki oli hieman liian kovaa settiä lämpöasteille ja meidän "vuoristoon". No tammalle vaatetta päälle ja sitten sisälle syömään ja kuuntelemaan uusintaa missä kohtaa ravattiin ja montako askelta. Kieltämättä lapsen riemu oli tässä kohtaa tarttuvaa :)

Parin päivän päästä mentiin uudestaan. Nähtiin kaksi autoa ja hyvät opit ohituksista tuli tarpeeseen. Molemmat autoilijat ohittivat meidät erittäin fiksusti ja jos satutte tätä lukemaan niin iso kiitos teille. Mona sai paljon itseluottamusta noista ohitusten onnistumisista ja minä leijuin kun Ronja suhtautui autoihin hyvin ronjamaisesti " no vittu se on auto". Aapokaan ei juurikaan moisista hämmentynyt kun Ronja ei kiinnittänyt moisiin metallilaatikoihin pienintäkään huomiota. Viime reissun jälkeen oltiin viisastuttu muutamasta asiasta. Aapo ei mene mihinkään ( lue ; on oikein pirun laiska) jos Ronja ei ole liki ja Ronjalla ei ole kiire kun Aapokaan ei mene mihinkään. Tämä ratkaistiin kahdella lääkkeellä.. Toinen oli minun pienet kannukset ja toinen oli Mona ratsastaminen lähempänä. Tästä suorana seurauksena oli Mona ja Ronjan ensimmäinen yhteinen laukkapätkä. Hangonkeksi ei kuvaa yhtään mitään. Lapsi suorastaan loisti! Täytyy kyllä sanoa, että tuli mieleen ne hetket kun Mona oli juuri syntynyt ja mietin mitä kaikkea tämän lapsen kanssa joskus ehtii tekemään. Se ääni minun ja Aapon takaa, kun kuulin klipklopin muuttuvan kloppotikloppitksi oli itsellekin aika iso juttu. Koska se oli Monalle iso juttu. Ihana tunne.

Me tultiin tältä reissulta takaisin metsän kautta. Siis ihan umpimetsän, missä seurailimme koirien kanssa jo kymmenen vuotta käyttämiämme polkuja. Mona oli ihmeissään. Eihän tämmöisessä voi ratsastaa. Ei nämä voi mennä noi jyrkästi alas tai ylös. Sinä päivänä oli Monan elämässä monta uutta ja ihmeellistä asiaa. Aapo oli myös mainio. Hän pysähtyi pari kertaa ja katsoi taakse päin, että minä EN MAHDU tuosta, joten en mene. Se oli oikeassa joka kerta :) könyttiin yli muutamasta ojasta ja kuunneltiin Monan hihkumista " ÄITI ME HYPÄTTIIN" juu kyllä muruseni hyppäsitte juuri 10cm rungon siitä se lähtee :)

Muuten loma meni siivoillessa tallia, asennettiin uusia telineitä satulahuoneeseen, korjasin varusteita, pesin varusteita. Nukuin, söin, katsoin leffoja, söin, otin torkut, söin. Olihan sitä taas siinäkin

Ensi kerralla... aktiivitarha ja VIISIvuotiaan riemu uudesta asiasta. MIE OSSAAN PERRUUTTAA!